”Hisuspede” Jannen muistelmat 2016-2017

”Hisuspede” Jannen muistelmat 2016-2017

Se on aika laittaa kausi 16/17 pakettiin Petoteamin seniorijäsenen osalta. Sanovat että vuodet eivät ole veljiä keskenään mutta jokaiseen mahtuu silti kaikenlaista.

Kesä oli taas lyhyt ja kiirettä täynnä. Päivät rymysin maastossa mittaushommissa ja illat reenasin, syksyllä rymysin vähän vähemmän ja reenasin, alkutalvesta jatkoin samalla linjalla. Talvella en rymynnyt enää ollenkaan, pitäähän tässäkin joku roti olla. Hypätään siis sen kesän yli, kun ei siitä mitään muista. Vuokatissa, Ylläksellä ja Otepäässä leireilin ja aina oli mukavaa.

Syksyn saapuessa oli hyvä kiristellä hieman ruuvia jyvässeudulla pyörineen Trail Cupin ansiosta. Juoksuhan on ikuisesti tuskaa, joten se sopi omaan harjoitusohjelmaan kuin nenä päähän. Jokaisessa osakilpailussa jojottelin onnistuneesti jonon jatkona ja huomasin ilokseni menon tuntuvan yhtä tuskaiselta joka kerralla. TSaari karkasi horisonttiin aina samaan tapaan, mutta Toivakan iltahiihtoihin nyt oli vielä aikaa. Tästä itsensä kiduttamisesta hyötyi tietysti uusien tossujen lisäksi myös keveän kunnonnousun myötä, joten kyllä sekin varmaan jonkun laariin satoi. Omaan nyt ei ainakaan, mutta toivottavasti meni varmaan hyvään käyttöön. No joka tapauksessa näillä eväillä selvittiin syksyn leirien rumbaan Ramsau-Vuokatti-Saariselkä-Luosto-akselille ja lopulta myös talven lumille. Ramsaun aurinkokelit selätettiin vailla huolia ja muistaakseni se oli huoletonta menoa vielä Vuokatissakin. SCupin aikaan ehkä podettiin pientä alakuloa koko joukkueen voimin, mutta mitäpä sitä ei joukkuehengen eteen tekisi. Masennutaan ja syrjäydytään mieluummin syksyllä rauhassa ja loistetaan kilpaa auringon kanssa keväällä!

Jyväskyläänkin satoi ensilumi rockakuun aikana, tosin tällä erää jälleen varsin paikallisesti motivaatiomännyn ympärille. Kotioloissa siitä saikin taas tutun oloisesti vakio-osoitteen aina iltavuorojen ajalle. Jatkossa voisi seuraavat sateet sattua toki jo aina vanhan vuoden puolelle. Eipä siinä, louhintaa jatkettiin Saariselän suunnalla pariinkin otteeseen ja avattiin kautta myös ns. leipälajin puolella. Luostolla olikin sopivasti kunnon lumimyräkkää tarjolla, että saatiin lunta urille niin paljon, ettei sinne lopulta ollutkaan enää mitään asiaa. No menee se aika ihan hiihtäessäkin, joten ei jäänyt pakkasista huolimatta valitettavaa.

Joulukuulla sain normaalin louhinnan keskellä aikaiseksi starttailla pariin otteeseen sileän puolella Ristijärvi-Kuhmo-akselilla. Näistä käteen jäi mukavan oloista hiihtoa ja siedettäviä aikaeroja keulaan. Kittilän Kupen taistellessa heikon jalan kanssa, olin itse jo tyytyväisen oloinen. Jälkiviisaana tietysti miettii, jos olisi vain tiennyt paremmin. Jossain tuossa välissä haettiin poikien kanssa Joutsasta Kismetit pois kuleksimasta ja vaaka heilahti heti kerrasta kohti lievää ylipainoa. Ei siinä auttanut, kun suunnata taas kohti hisu-uria erinäisten katsastelujen ja kissanristiäisten perään sekä suunnata katseet kohti Imatraa ja Krasnojarskia. Jämin SCupista reilusti tv-sekunteja apuajajana, mutta muutoin oma vauhti ei tuolloin tyydyttänytkään. Muilta osin tammikuu vierähtikin teline rinnassa ja hisun EM-kisoissa oltiin hyvinkin valmiina näyttämään kaapin paikka muille. Helmikuu käytettiin EM-kisojen ohella SM-mitalien kahmintaan.

Ne kuuluisat Joutsan Kismetit!

Sivutaan nyt hieman noita hisukisojakin tässä tarinassa järjestyksessä Imatra-Krasnojarsk. Tittelit olivat siis EM ja MM. Ensimmäiset Imatralla ja jälkimmäiset kaukana Uralin takana Venäjällä. Nämä oli ne kisat, joihin oli tälle talvea tähdätty, joten mitä jäi käteen? EM-sprintin 6.tilan jälkeen tuntui siltä, että tästä tulee hyvä kisapaketti. Pariviestissä mitalin valuessa käsistä alkoi ahdistus jo painaa. Kisapaikkojen osoittautuessa hieman vähemmän lumivarmoiksi, seuraavina päivinä saattoi jo pari rumaakin sanaa päästä suusta, eikä tätä tuskaa kovin paljoa helpottanut varsin mallikas rynnistys viestissä. Tällä kertaa en myöskään ajautunut nyrkkitappeluun kilpakumppaneiden kanssa, joten jotain hyvääkin tässä reissussa.

MM-turneelle lähdettiin kuitenkin hyvillä mielin, sillä tuo Siperian Helmi olikin itsellä vielä näkemättä ja kokematta. Vauhtia olin tietysti käynyt hakemassa Toivakan hegemoniahiihdoista ja maksoin samalla onnistuneesti kalavelkoja TSaarille. Tällä kertaa jätin liukuhihnaseikkailut paikallisella lentokentällä väliin, kun näytti sen verran tiukkapipoisilta nuo vartijat. Olisi varmaan pitänyt painella pari kierrosta sermin takana vanhoja muistellen, kun näitä mahdollisuuksia on niin harvoin tarjolla. Ja avartaahan se maailmakuvaa, kun katselee miten niitä matkatavaroita heitellään eri puolilla. (toim. huom. kyseinen henkilö on siis rullaillut Uralin tuolla puolen Tjumen internationalilla matkatavarahihnalla muutamia täysiä kierroksia ja päätellyt sopivan kierroslukumäärän seinän toisella puolella odottelevan henkilökunnan/vartijoiden ilmeisiin perustuen, mutta saanut moisesta hölmöilystä kuitenkin rahapalkinnon) No itse kisoissa parhaaksi jäi pitkänmatkan 11. tila ja se ei varsinaisesti ollut sitä mitä haettiin. Kaiken laitoin likoon näiden kisojen vuoksi, mutta kokemuksia kummempaa en saanut. Se oli iso pettymys se. Kahden vuoden päästä uudestaan, eli laittakaas siellä Piteåssa jo mitalit valmiiksi. Nimenkin voi halutessaan kaivertaa.

Kontiolahden SM-viestit

Lopputalveen oli tietysti soviteltu vielä Kontsan SM-hiihtoja, hisun SM-erikoispitkää, Lapponiaa sun muuta, mutta hetkellisesti tuntui, ettei taida kannattaa. Hiihtokelien heiketessä Jyväskylässä oli hieman nihkeää valmistautua tulevaan. Ylitorniolla Scupin kisabaanat koeponnistettiin onnistuneesti, kelit oli häikäisevät ja  SM-erikoispitkä vähän turhan lyhyt. Kevätterä tosin tuntui painavan päälle, kun loppumatkasta väsytti silti. Tämä valitettavasti paistoi aika pahasti varsinkin SM-hiihtojen esityksistä. Suksi ei kulkenut kovin rennosti eteenpäin ja pakottamaan oli hankala ruveta. Ei auttanut kuin painaa leukaa rintaan ja suunnata vielä Lapponian kautta eteenpäin. Suurimmaksi tavoitteeksi muotoutui toki selvitä kunnialla viimeisestä etapista eli Karra-Huikosesta. Siinä on tainnut olla eniten sanomista viime kerroilla. Viikkohan möyrittiin läpi tutulla kaavalla, eli joka päivä etsiskelin sopivasti vetomiestä vailla olevia letkoja. Aika hyvin niitä löytyikin. Välillä se oli pääletka, mutta jos isot pyssyt laittoi nappia lautaan niin hyvin se seuraavakin kelpas. Tyypilliseen tapaan pari vetovuoroa liikaa ja joka päivä vimosilla kilsoilla oli aika tyhjät hihat. Onnistunut viikko siis!

No se oli semmonen kausi se. Joskus meni paremmin ja joskus vähän heikommin. Näitähän nää on tupannut olemaan. Ensi vuonna olen onneksi taas hieman kokeneempi, vältän kauden aikana pienet sudenkuopat ja sujuttelen Rossareilla tasaisen kovaa koko talven läpi. Tavoitteena hiihtää vähintään niin kovaa, että kauden päättäjäisissä saan tämänvuotista suuremman karkkipussin palkinnoksi. Kaikesta masentelusta huolimatta olen siis edelleen peruspositiivinen ja kiitän kaikkia mukanaolleita.

-Janne